Simon Jantovski

s. 1910 Mariopol, Ukraina

Juutalainen

Vangittu Latvassa, Karjala

1.      leiri Karhumäki

2.      leiri Naarajärvi, josta Loukolammelle työleiriin

Palautettiin Neuvostoliittoon

Aron Gles

s. 1917 Samara

Juutalainen

Palautettiin Neuvostoliittoon

"Haluamme etsiä ne ihmi­set, jotka pelastivat meidät” 

Miehet kävivät talvella 1993-94 Hel­singissä Suomen Punaisessa Ristissä, Puolustusministeriössä, Sota -arkistossa ja juutalaisessa seurakunnassa, mutta mistään ei lopullisesti selvinnyt, kuka oli antanut määräyksen juutalaisten vankien erottamisesta muista omaksi ryhmäkseen.

Arveltiin itsensä Mannerheimin olleen asian takana, ja miehet veivätkin kun­nioituksen osoituksena seppeleen mar­salkan haudalle. "Suhteessani Suomeen on tärkeintä se että tiedostin olevani juutalainen." Neuvostoliitossa juutalai­suutta ei juuri tiedostettu eikä sopi­nutkaan tiedostaa.

Suomen juutalaisia ei koskaan luovu­tettu Saksaan, ja Mannerheim kävi näyt­tävästi, miltei mielenosoituksellisesti Helsingin synagogassa.

Jantovski ja Glesin vierailivat puolisoi­neen myös Montolassa ja Loukolam­mella. Jantovski oli vangittu Latvassa, Karjalassa, joutunut Karhumäessä lei­riin ja yrittänyt paeta, mistä seurauk­sena oli raipparangaistus.

"Muistan, kun tulin rangaistusleiriltä nälkätautisena ja sormet paleltuneena. Umpikorvessa oli parakki, jota ympäröi piikkilanka-aita. Tänne tultuani ym­märsin tulleeni paratiisiin", Jantovski kertoi. Naarajärvellä hän joutui sota­sairaalaan. "Ensimmäistä kertaa kol­meen vuoteen puin puhtaat vaatteet ylle. Tämä paikka oli erilainen, kuin taivas ja maa. Tunsin itseni ihmiseksi jota kunnioitetaan."

"Eräs poika sanoi, että täällä on juu­talaisleiri. Että pyydä päästä sinne kun paranet. Niin minä sitten pääsin metsä­töihin sinne. Erään kartanon alueella oli hakkuutyömaa. Kaadoimme puita ja teimme halkoja Loukolammen teh­taalle. "

"En ole koskaan unohtanut sanaa Lou­kolampi", vakuutti Glesin. "En sekun­niksikaan. Usein tuppaan unohtelemaan asioita. Mutta en näitä nimiä, Louko­lampi ja Montola. Vaikka minut herä­tettäisiin unesta, muistaisin ne heti."

Pölkönhovin talvisella pihalla miehet muistelivat, että heidän "kartanonsa" oli ollut aika lailla samanlainen, mutta he eivät tunnistaneet sitä samaksi; pää­rakennus onkin niistä ajoista muuttu­nut, varsinkin pylväskuistin rakenta­misen johdosta. "Siellä oli paljon kar­jaa. Saimme evääksi perunoita ja vielä sangollisen maitoa. Päivystäjä kävi na­vetassa ja lypsäjät antoivat maitoa.

Joskus saimme jopa kermaa. Siihen aikaan ei elämä sujunut hassummin. Söimme itsemme kylläiseksi ja teimme työt nopeasti. Jokaisen piti tehdä kaksi kuutiota halkoja. Vartijan kanssa teh­tiin sopimus. Vaatteita myymällä saa­tiin rahaa. Ostimme radion, ja saatoim­me kuunnella maailman uutisia. Jo ennen minua kartanossa oli käynyt rabbi."

Glesin muisti tapauksen. "Rabbi ja kaksi muuta henkilöä tulivat. Me is­tuimme pöydän ääreen. Parakin kes­kellä oli suuri pöytä, istuimme ja kes­kustelimme. He toivat mazze-leipää ja pullon pääsiäisviiniä. Sitten keskuste­lun jälkeen laulettiin. Häpeäksemme emme pystyneet muuta kuin hyräile­mään mukana, koska emme osanneet vanhojen juutalaisten laulujen sanoja. Se oli hyvin mukavaa, todellinen ta­paus.

"Loukolammella pidettiin konsertte­ja.", lisäsi Jantovski. "Parakissa oli sali ja näyttämö, siellä esitettiin musiikkia. Soitettiin ja laulettiin. Kuri oli joskus aika löyhä, vartijoita tuskin huomasi. Me julkaisimme jopa pientä lehteä, keskinäiset suhteet olivat hyvät. Siksi ilmapiiri oli hyvin rauhallinen."

Loukolammen tehdas herätti monia muistoja. "Tämä oli meidän työpaik­kamme. Tänne tuotiin valtavia kiviä. Kivet olivat maassa ja meidän piti las­tata ne vaunuun ja viedä tehtaalle, siellä oli kuoppa johon vaunut kipattiin.

Tehdas oli työpaikkamme, parakki ko­timme. Parakki oli lämmin. Joukossa oli suutari, hän joskus korjaili kamp­peita. Joku osasi tehdä jotain villasta, toinen raudasta. Luimme paljon, opin­haluisia varten oli matematiikan opet­taja. Meille pidettiin luentoja juutalais­ten historiasta. Tusinasta ihmisestä kah­deksalla oli korkeakoulututkinto. "

"Jos pakkasta oli yli 20 astetta, emme menneet töihin. Meillä oli hyvät suhteet moniin ihmisiin, jotka asuivat lähellä.

Suomalaiset tunsivat myötätuntoa meitä kohtaan. Muistan kun meitä kulje­tettiin vartioituina. Naiset seisoivat tien vierellä ja antoivat leipää ja vettä.

Eräässä paikassa seisoi vanha mummo pari kertaa viikossa. Hänellä oli pussi, josta hän antoi vangeille lanttua, kaalia tai leipää."

Suomen kielikään ei ollut vanhuksilta täysin unohtunut. Lukusanat tulivat kerkeästi, samoin kehotus "Pojat, syö­mään" ja yhtä ja toista muutakin. "Tä­mä talvi Suomessa, kova pakkanen."

Miehet tapasivat Loukolammella mm. konttoripäallikkö Raimo Pöyhösen se­kä entisen kaivosmies Martti Halosen, joka oli ollut kuusitoistavuotiaana töis­sä leirillä. Halonen kehui juutalaisia hyviksi työntekijöiksi, joilla oli myös elä­mänuskoa, jota venäläisillä ei ollut.

Pöyhönen totesi, että entisistä parakeis­ta oli vain yksi jäljellä. Tapaaminen oli sydämellinen, samoin tapaaminen so­taveteraanien Viljo Karhun ja Aarne Backmanin, entisten vartijoiden kans­sa. "Meitä onnisti kun jouduimme suo­malaisten vangeiksi", kehui Jantovski. "Saksalaiset olivat fasisteja, halusivat tuhota juutalaiset. Mutta sitten meidät siirrettiin Suomen rintamalle.

Usein kun kerromme että olimme sota­vankeja, kysytään, kuinka olemme hen­gissä. Tiedetään, että saksalaiset ampui­vat juutalaiset heti. Mutta sanomme­kin, että olimme suomalaisten vankei­na. Heille oli samantekevää oliko vanki venäläinen, ukrainalainen, kazahi, ta­taari vai juutalainen, samantekevää."

"Rauha solmittiin syyskuussa 1944. Täällä varmaankin juuri hän (Back­man) antoi meille puhtaat kamppeet. Riisuimme likaiset pois ja kävimme saunassa. Isänmaahan paluu ei ollut sel­laista kuin oli haaveiltu.

Synnyinmaa osoittautui äitipuoleksi. Monet joutuivat leireille Siperiaan ja elämä oli huonompaa kuin konsanaan täällä. Venäjällä oli varsinkin juutalaisilla vaikeat olot. Kiitän teitä siitä, että teidän vankeinanne jäimme henkiin. Onnea lapsillenne ja lapsenlapsillenne ja koko sukupolvellenne."

"On niin avaraa, helppo hengittää", huokaisi Glesin Montolan talvessa. Vii­sikymmenvuotinen unelma oli toteu­tunut.

Anto Leikola / Montola-Loukolampi kyläkirja